Voi hitto, miten itsekäs olo :(. Lauseiden välistä sain tänään tietää, että jollain toisellakin on rankkaa. Hän vaan ei halua tuoda pahaa mieltä kotiin.

Monta vuotta olen kuvitellut, että tämä ihminen on valmis kaikkeen, eikä mikään hetkauta, mutta kuinka väärässä voikaan olla. Miehet on miehiä, niinhän sitä sanotaan, eivätkä puhu tunteistaan. Mutta kuinka paljon se helpottaa, kun saa sanoa ääneen, että nyt ei oikein millään jaksaisi, antakaa mun vaan olla.Ei puhuta murheista.

Mutta miten sitä sitten oikein voi peilata elämää, kun ei todellisuudessa tiedä toisesta juuri mitään? Murheet ja surut ovat toinen puoli elämästä, ja jos ei niistä puhu, on kuin olisi puolet elämästä piilossa, eikö?

Monta vuotta olen jauhanut omista murheistani, valittanut omia kipuja ja kolotuksia, ja nyt vasta sain pienen välähdyksen siitä, etten olekaan maailmani ainoa ihminen. Olen pitänyt itseäni hyvänä ihmisenä, toisista huolehtivana ja empaattisena, mutta jos läheisin ihminen ei halua mulle puhua, mun on syytä miettiä uudelleen?  Miksei, stressaanunko hänen mielestään? Enkö osaa sanoa oikeita asioita, jotka helpottaisivat, ärsytänkö kyselylläni, enkö ymmärrä oikein?

Ja tämäkin jo vituttaa, kun tässä mietin Itsekkäästi, enkö ole luottamuksen arvoinen? Taas peilaan itseäni muiden asioihin, höh....